(Teksti on fanityttömäistä vuodatusta ja hehkutusta ilman mitään järkevää sanomaa – mutta nyt puhutaan vakavista asioista ja tuntemuksista!)
Keikka oli upea! Itse missasin akustisen lämmittelysetin lähes kokonaan (ehdin kuulemaan “For youn” viimeiset sävelet ja “Blinded by the lightin”), ja itse neljän tunnin keikasta olin paikalla kolme ja puoli, koska sitten tuli kiire bussiin. Viimeiset tahdit “Twist and shoutin” myötä kuuluivat kyllä mainiosti Pasilan asemalle, joten olin ainakin hengessä mukana.
Vaikka vuoden 2008 Helsingin keikkaa on vaikea ohittaa sydämessäni – eka kerta on aina jännin – niin kyllä tämä keikka veti Ratinan vuoden 2009 ohi. Yksinkertaisesti siitä syystä, että top 10 Bruce Springsteen -biiseistäni herra päätti soittaa seitsemän! Siellä Elina oli sitten sydän syrjällään ja nieleskeli kyyneleitä, kun ilmoille kajahti illan toisena biisinä “Night” ja settilista jatkui yhtä koskettavana. Pienestä ihastumisesta kärsivänä rakkaudesta kertovat sävellykset osuivat just oikeaan.
Saapuessani Olympiastadionille Brucen akustinen lämmittelyosuus oli päättymässä ja ehdin laulamaan mukaan “For youn” viimeisiin hetkiin. Laulu on ensimmäisiä Bruce-rakkauksiani – sen riipaisevan kaunis tarina itsemurhasta iski tajuntaani joskus vuosia sitten, kun sen ensi kertaa kuulin. Jo silloin ymmärsin, että Brucen lyriikat ovat kauneinta runoutta, mitä minun sieluni ja sydämeni voivat ymmärtää. Akustisesti biisi toimii upeasti, sillä lyriikat eivät tarvitse rinnalleen kuin karhean, paljon kokeneen ja nähneen miehen äänen. Laulu ilmestyi ensi kerran vuoden 1973 debyyttialbumilla Greetings from Asbury Park, N.J, ja Bruce kirjoitti sille eräänlaisen jatko-osan vuoden 2009 albumille Working on a dream, biisi nimeltään “What love can do”.
Minulle keikka alkoi lähes itkulla toisen biisin kohdalla, kun ilmoille kajahti “Night”, vuoden 1975 Born to run -albumin kolmas raita ja kaikkien aikojen suosikkibiisini. Sen yksi ainoa lause, “and she’s so pretty that you’re lost in the stars”, on syöpynyt jonnekin voimakkaasti. Ja kurkku sai kärsiä jo tässä kohtaa pahemman kerran, jatkuen “Out in the streetin” yhteislauluilla.
Mikä keikasta teki erittäin ihanan oli runsas määrä Tracks-boksin biisejä, joista ensimmäisenä myös yksi varhaisia Bruce-rakkauksiani, “Loose ends”. Yksinkertaiset lyriikat, mutta Bruce osaa ilmaista ne tunteella ja taidolla. Ei Elinalla ole mahdollisuuksia tällaisen edessä. Lisää kyyneleiden nieleskelyä ja kirkumista – ja kovaa laulamista, yksi kivannäköinen poika hivuttautui musta koko keikan ajan kauemmaksi.
“Loose endsin” jälkeen kuultiin jotain uskomattoman kaunista ja ihanaa (lisää kyyneleiden nieleskelyä siis Elinalle): Darkness on the edge of town -albumilta löytyvä “Prove it all night” on upea biisi jo sellaisenaan, mutta kun se esitetään vuoden 1978 intron kera, niin sydän pakahtuu täysin.
Does this bus stop at 82nd street?
Upea helmi on myös Tracks-boksilta löytyvä “Does this bus stop at 82nd street?”, jonka hyväntuulisen menon olin ihan unohtanut! Kiitos siis tästäkin, Bruce! Saat minut rakastumaan vain entistä enemmän koko katalogiisi (myös kuluneeseen ja tylsään “Born in the USA” -kappaleeseen, joka soi upeasti Helsingin pimenevässä illassa). Pieni helmi on myös samalta boksilta löytyvä “Be true”, joka Brucen biiseistä todennäköisesti parhaiten kertoo minusta.
Yö-biiseistä viimeinen oli Patti Smithille kirjoitettu “Because the night”, joka tietysti pitää sisällään maailman seksikkäimmän ja ihanimman kitaristin Nils Lofgrenin soolo-osuuden. Akrobatiatemput eivät Nilsilta enää onnistu samalla intensiteetillä, mutta soolonsa mies soittaa sormet lähes vereslihalla, täysillä ja jatkuvassa liikkeessä. Ihana! *lisää tähän kirkumista, huokailua ja kaikkea mahdollista mitä nyt vain mieleen tulee kun kyse on yhdestä elämän rakkauksista*
Päivänvaloa settilistaan toivat The Rising -albumin “Lonesome day” sekä aina yhtä ihastuttava “Waitin’ on a sunny day”. Kurkun tila oli jo hitusen kärsineempi, mutta kyllä se vedenjuonnin avulla kesti.
Täytyy myös sanoa, että uusilla kasvoilla vahvistettu The E Street Band oli loistavassa terässä, ja Clarence Clemonsia korvannut veljenpoika Jake veti saksofoninsa kanssa mielettömän hyvin! Keep it in the family, that’s the secret.
Lisää pieniä helmiä aivan älyttömän kauniin “Back in your arms” -biisin myötä. Kaunista ja riipaisevaa, vaikka omaa kuunteluani häiritsivät takanani olleet hieman juopuneet suomalaiset kommentoimassa “näitä balladeja, en tykkää” (mikä siinä on että suomalaiset eivät voi hillitä alkoholin tarvettaan edes keskellä viikkoa konsertissa). Tässä vaiheessa Bruce oli jo laulanut aika pitkään, joten miehen äänen kestävyyttä voi vain ihailla.
Klassikot kuulostavat livenä tuoreilta, kun ne laulaa oikein. Ja koko Olympiastadion huutamassa/laulamassa “tramps like us, baby, we were born to run” on upeaa. Minulle “Born to run” on “Born in the USA” -kappaletta tärkeämpi, mutta molemmat soivat perätysten soitettuna hienosti. Ja kuinkas muutenkaan! Enpä ole aikaisemmin käyttänyt sataa euroa yhtä hyvin, vastinetta rahalle (keikkalippu plus matkat).
Biletys alkoi “Detroit Medley” -covereiden tahdissa ja jatkui tietysti “Dancing in the darkin” tahdissa. Jos jokin biisi saa hyppimään tasajalkaa, se on tämä. Olkoon Brucen suurin tanssihitti, se on vain helvetin hyvä! Niin hyvä, että Elina lauleskeli kappaletta vielä seuraavana päivänä töissäkin mm. kassalla. Ja laulaa varmaan vielä pari, kolme päivää. Lauluääneni ei ole kaunis, joten pahoittelen!
Keikan voimalla eletään pitkään ja paahdetaan ihanat työpäivät tarmolla. Samalla viikolla Brucen keikka, Colourscape-työt, Sherlock Holmes -viikko ja mun synttärit – tulkaa repimään mua alas jostain pilvistä ensi viikolla sitten!
