Radiohiljaisuus

Hei vain!

Blogissa on ollut hieman hiljaisempaa, kiitos kevään kiireiden! Työt ovat alkaneet kivasti ja työpöydän äärestä on mukava tuijotella joenrantaa. Opinnot ovat todella ohi, ja tutkintotodistushakemus lähtenee ensi viikolla tiedekunnan kansliaan. Joten pian kirjainten HuK perään tulee FM – hurjaa!

Minun oli myös tarkoitus julkaista gradu sähköisesti, mutta se voi myös siirtyä, sillä tietokoneongelmista johtuen lopullinen gradutiedosto katosi bittiavaruuteen (sekä pdf- että doc-muotoisena). Onneksi kuitenkin painatuksen ja palautuksen jälkeen, koska muuten harmitus olisi paljon suurempi.

Tiistaina kävin kiusaamassa äänihuuliani Bruce Springsteenin keikalla Turun HK-areenalla. Se oli hieman surrealistista hetkittäin, ja areena muuten todella hankala saavutettava pyörällä Yo-kylästä päin (johtuen myös todella huonoista opasteista Naantalintieltä tultaessa). Mutta hienoa oli ja Bruce oli mahtava (ja komea ja seksikäs, miten se mies osaa?). Omalta osaltani olen pian kaikki biisit omasta best of -katalogistani kuullut, tällä keikalla helminä Two hearts, Spirit in the night ja lähes itkun aiheuttanut The River. Sen huuliharppualoituksen iskiessä korviin… mahtava tunne!

Minulle Brucen keikoilla tärkein asia on musiikki ja lyriikat, ei niinkään hyvän show’n näkeminen. Kaipaisin sitä nuoruuden paloa ja kapinaa, mitä Youtubesta olen voinut katsoa. Kun on seurannut esim Suomen keikkoja, tuntuu, että painopiste on siirtynyt entistä enemmän koko perheen viihdytys -tarjontaan. Miksei, mutta itseäni se ei viehätä yhtä paljon kuin vain kuulla ja nähdä Bruce soittamassa akustisesti kappaletta tai eläytymällä musiikkiin niin että areenayleisön voi hetkeksi unohtaa (ellei edessä satu seisomaan kaksimetrinen tyyppi, jonka olkapään ja niskan takaa on hankala nähdä eteensä).

The E Street Band oli jälleen mahtava, ja Big Manin veljenpoika Jake Clemons on ottanut hyvin paikkansa tärkeissä saksofonisooloissa. Little Steven Van Zandt ja Nils Lofgren ovat mahtavia kitaristeja, edellä mainittu myös upea vetäessään Brucen kanssa Two hearts -kappaleen, ja Soozie Tyrell on kyllä ihana korvaamaan Patti Scialfaa. Hieman keskiviikon konsertin väliinjääminen harmitti, mutta eipä kurkkuni olisi kahta iltaa kestänyt millään.

DVD-puolella suuressa kulutuksessa on ollut House M.D. Sarjan katsominen on minulla aikoinaan TV:stä jäänyt kesken ja eräänlaisena Sherlock Holmes -tulkintana se kuitenkin kuuluu katsottavaksi. Neljä kautta on takana ja neljä vielä edessä. Itseäni sarjassa eniten kiinnostaa Housen ja Wilsonin ystävyys (koska mikäs sen paremmin saisi minua innostumaan kuin miesten välinen ystävyys) ja sen kehittyminen muuttuu entistä mielenkiintoisemmaksi kausien edetessä. Mahtavaa! Palaan Houseen myöhemmin kun loputkin kaudet on katsottu. Hugh Laurie on pääroolissa mahtava!

Jos muuten olette seuranneet Doctor Whon neljättä kautta Yleltä, mitä mieltä olette olleet? Itse olen ollut vähän pettynyt. Donna on mahtava naishahmo, mutta jaksojen juonet on olleet aika tylsiä. Jopa Dalekien tulo oli hieman pilattu latteuksilla ja suurella jälleennäkemisellä. Hmh. Odotan vielä kuitenkin David Tennantin kauden päättäviä jaksoja, joissa myös Master eli jumalainen John Simm palaa kuvioihin. Matt Smithin kautta nyt en varsinaisesti odota, mutta enköhän jatka seuraamista.

Ja ai niin, Edgar Wrightin, Nick Frostin ja Simon Peggin Cornetto-trilogian kolmannen osan The World’s End traileri on vihdoin tullut. Nauttikaa! (Huomatkaa erityisesti kaksi asiaa: 1) Simon Pegg on upea, 2) Martin Freemanin ilme ihan trailerin lopussa – mahtava mies!)

Muutenpa elämäni kulkee eteenpäin tasaista vauhtia. Elokuun seminaari lähestyy hurjaa vauhtia – muistakaahan merkata kalentereihin 3.8. klo 9:30-16! Palataan muihin asioihin myöhemmin!

Uutta ja vanhempaa brittikomediaa

BBC:sta kiertää tunnettu vitsi: “meillä on viisi näyttelijää ja 10 proppia”. No, mitäpä tuosta, jos jokainen komediasarja on laatua. Eikä laatu kosketa vain BBC:ta vaan neroleimauksia on sattunut myös muille yhtiöille. Jee!

Suomessa viime vuoden puolella esitettiin Mirandan kaksi ensimmäistä kautta ja tällä hetkellä on menossa kolmas. Alkuun olin hieman epäileväinen, mutta lämpenin hyvin nopeasti fyysisesti ja henkisesti kömpelölle Mirandalle. Tunnen sympatiaa ja olen kokenut samaistumishetkiä. Sarjan cast on upean Miranda Hartin johdolla puhdasta kultaa, ja etenkin ihana Tom Ellis saa minut lähes huutamaan ruudun ääressä viikottain. Joskus hahmojen shippaaminen on pakollista, ja Mirandan kohdalla ovat Miranda ja Gary ainoa oikea OTP (one true pairing, jos lyhenne ei ole tuttu). Seuraan siis lähestulkoon kynsiä purevalla jännityksellä kolmannen kauden etenemistä.

Miranda on kaikin puolin hyväntuulinen. Jossain arviossa muistelen siitä puhuttaneen eräänlaisena paluuna slapstick-komediaan, ja mikäs siinä kun sen osaa! Miranda Hart osaa. Kerronnallisesti sarjassa välillä suora kameraan puhuminen toimii loistavasti. Vierailevina tähtinä ei ole muistaakseni ollut itselleni juuri aiemmin tuttuja, John Finnemore (Cabin Pressuresta) oli tosin iloinen yllätys! Suosittelen tutustumaan!

Yksi klassikkokomedia minulla on ollut näkemättä jo pitkään, vaikka Shaun of the Dead ja Hot Fuzz kuuluvat molemmat suosikkielokuviini (Cornetto-trilogian kolmas osa The World’s End tulee tänä vuonna, jee!). Edgar Wrightin ohjaama, Simon Peggin ja Jessica Stevensonin kirjoittama ja tähdittämä Spaced on hulvattoman hauska, täynnä populaarikulttuuriviittauksia (The Phantom Menace ei ole niin huono), ja ihanan sympaattisia hahmoja! Kuten Mirandan kanssa, symppaan ja samaistun Daisyn elämään ja tekoihin. Ja jos tuntee minun makuani TV:n ja elokuvien suhteen, en ole aina kaikkein mairein naishahmoja kohtaan.

Simon Peggiin minulla on ollut syvä ihastus päällä Hot Fuzzin ensimmäisestä katsomiskerrasta asti (olen aika varma, että katsoin Hot Fuzzin ennen Shaunia). Herrassa on jotain todella valloittavaa ja sympaattista, ja aina välillä myös seksikkyyttäkin. Ja onhan herran ystävyys hulvattoman Nick Frostin kanssa vain maailman ihanimpia asioita! Miesten välinen ystävyys vetoaa minuun aina. Ja kuten Mirandan kanssa, Tim ja Daisy ovat OTP ja ne muutamat läheltä-piti-suudelmat ovat ihanan ärsyttäviä hetkiä.

Spacedissa on myös loistava cast ja vierailevia tähtiä, itselleni tietysti helminä Bill Bailey (Bilbo Bagshotina), Mark Gatiss, Reece Shearsmith ja pienen hetken verran myös jumalainen John Simm. Nämä kaikki ja Simon Pegg – mitäpä muuta sitä tyttö brittikomedialta kaipaisi!

Spaced on klassikko, suosittelen! Etenkin jos tykkää sukulaissielusarjasta Black Books tai yllämainituista Shaunista ja Hot Fuzzista.

Goodreads

Olen jo pidemmän aikaa pohtinut, että jonkinlainen ohjelma kirjoista kärryillä pysymiseen olisi paikallaan. Kaikista en aina jaksa tai muista kirjoittaa, ja muisti vie myös monia unholaan mielestä. Niinpä sorruin Goodreadsiin.

Olen viikonlopun päivitellyt lukemiani kirjoja aika moisen pinon ja löytänyt suositusten kautta jo pari erittäin mielenkiintoisen oloista teosta. Mikäänhän ei silti voita sitä tunnetta, kun kävelet kirjakauppaan, selailet kauniskantisia teoksia ja valitset jonkin takakannen perusteella. Joskus tulee täysosuma, joskus huti, aina se on silti yhtä nautinnollista.

Usein kuitenkin etsin tiettyjä teoksia, jos olen Helsingin Akateemisella tai reissussa Lontoossa. Valikoimat ovat kattavammat kuin Turussa, ja koska harrastan hyvin vähän nettikaupoista tilaamista, pysyy nautinto vielä mukana. Kirjailijan ja kirjan nimen tietäminen helpottaa tätä toimintaa.

Ja on kiva tonkia vähän muistia ja oikeasti löytää uudelleen monet kirjat, jotka olen lukenut vuosia sitten, mutta sittemmin unohtanut.

Jos jollakulla kiinnostaa, Goodreads-profiilini löytyy täältä!

Keväiset fiilikset

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, opintoni ovat ohi. Viimeinenkin essee on palautettu ja odotan siis viimeisten opintopisteiden ilmestymistä rekisteriin, jotta voin hakea tutkintotodistusta. Seitsemän vuoden uurastus alkaa siis olla takana.

Gradun kanssa kävi lopulta hyvin – huolimatta tuskastani ja itsekriittisyydestäni. Arvosanaksi tuli kuitenkin se, mihin tähtäsinkin ja proffa kannusti myös vakavasti miettimään jatko-opintoja (jee!). Vaikka minusta vielä pari viikkoa tuntui siltä, että tutkijan ura on ohi, ehkä niin ei olekaan. Joskus tekisi hyvää kuunnella totuuden kertovia ystäviä, mutta mitäpä sitä itsepäinen pessimisti itselleen voi :)

Tällä hetkellä olo on todella iloinen ja helpottunut opintojen päättyessä, toki myös parin kuukauden harjoittelun odottaminen tuo lisäjännitystä elämään. Mutta on hyvin mahdollista, että syksyllä olo tuntuu haikealta ja tyhjältä. Olen valehtelematta elänyt opiskelulle ja historialle sieltä noin 10-vuotiaasta asti, joten toivottavasti työura aukeaa harjoittelun jälkeen edes jollain tavalla, että elämään löytyy täytettä. Muussa tapauksessa saatan palata istuskelemaan yliopistolle luennoille päivien piristykseksi … ei sekään huono idea toki ole! Etenkään jos päädyn hakemaan jatko-opintoihin.

Tekniikkarintamalla ei ole mennyt ihan niin hyvin kuin muuten. Tukholmasta palattuani alle kuukauden vanha koneeni päätti lopettaa yhteistyön. Sain sen juuri takaisin huollosta, joten toivon mukaan se jaksaa nyt paremmin. Mutta onneksi minulla on iso kasa kirjoja odottamassa lukemista.

Tällä hetkellä työn alla on Mark Haddonin uusin The Red House. Muut kirjat ovat:

• Robert McLiam Wilson: Eureka street
• Laura Kasischke: The Raising
• Stephen Fry: The Moab in my Washpot (ollut kesken jo liian pitkään)
• Stephen Fry: Making History (jäi joululomalla kesken)
• Stephen Fry: The Hippopotamus (en ole päässyt kahdesta yrityksestä huolimatta ensimmäistä lukua pidemmälle)
• Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
• Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
• W. Somerset Maugham: The Moon and Sixpence
• Julian Barnes: Metroland
• James Joyce: Ulysses
• Ayn Rand: The Fountainhead

Kaksi viimeistä ovat molemmat paksuja teoksia eivätkä niitä kaikkein helpoimpia, mutta kesällä on aikaa tuskailla vaikeidenkin teosten parissa!

Turussa säät vaihtelevat ihmeellisesti jäätävästä hiostavaan, aurinkoisesta sateiseen, mutta kyllä se kesä sieltä lähestyy. Ja tietysti elokuun kolmas, jolloin Turussa voi kuulla monia mielenkiintoisia Sherlock Holmes -aiheisia juttuja. Joten vaikka enää ei tarvitse huolehtia opiskeludeadlineista, tenttikirjojen saannista tai kurssien päällekkäisyyksistä ärsyyntymisestä, kiirettä pitää! Ehkä voisin jo viedä loputkin gradukirjat takaisin kirjastoon…

Inception

(spoilerivaroitus!)

Edellisestä Inceptionin katselukerrasta ehti kulua kaksi ja puoli vuotta. Silloin istuin Kinopalatsissa syntymäpäivänäni jännittämässä unimaailman menoa. Eilen läppärin ruudulta katsottuna efektit eivät olleet ihan yhtä päätähuimaavia, mutta jännitys oli kova siitäkin huolimatta, että tiesin tasan miten elokuva päättyy. Jokaisen unitason ponnistelut ehtiä ajoissa viimeiseen potkuun saivat minut hetkeksi piiloutumaan peiton alle. Jännä kyllä, ensimmäisessä tasossa kadulle randomisti ilmestyvä juna ilmestyi myös omaan uneeni viime yönä…

You mustn’t be afraid to dream a little bigger, darling.

Visuaalisesti Inception on todella kaunis, kuin erinomainen maalaus. Unimaailman arkkitehtuuri hivelee silmiä – voi kun itsekin saisi luotua moisia maisemia unissa. Lisäksi Inceptionissa tapahtuu koko ajan jotain, eikä ensimmäisellä kerralla ollut puutumusta tullut tällä kertaa. Inception on loistava toimintadraama, mutta vaatii myös hieman aivojen käyttöä.

Elokuvan loppua kritisoin ensimmäisen kerran jälkeen, sillä onnelliset loput ovat usein hieman tylsiä. Silloin olisin toivonut Cobbin ja Saiton jäävän limboon ja katsojien epätietoisiksi heidän kohtalostaan. Tällä kertaa halusin Cobbin voivan palaavan lastensa luo. Periaatteessahan katsojat jäävät epätietoisiksi mitä todella tapahtui: hyrrä kun ei lopussa kaadu. Lisäksi lapset ovat täysin samanlaiset Cobbin paetessa kotoa ja palatessa kotiin. Ärsyttävän ihanaa, herra Nolan.

Inceptionin casting on oikeastaan täydellinen. Jokaisella merkittävällä henkilöllä on merkitys ja menneisyys. Vaikka Michael Cainen esittämää professori-isää ei nähdä kuin pienen hetken ajan, dialogin kautta avataan hänen tarkoituksensa elokuvan kannalta ja myös isä-poika-suhdetta. Kaikilla porukan jäsenillä on oma erikoistaitonsa, kaikki saavat oman osansa unitasojen välillä seikkailusta ja katsojalla on mahdollisuus muodostaa jonkinasteinen tunneside jokaiseen hahmoon. Erityisen miellyttävää on, että yksikään hahmo ei puhtaasti ärsytä olemassaolollaan – vaihtelua minun päivääni.

Leonardo DiCaprio on roolissaan hyvä, vaikkakin… en tiedä, jossain pääni perukoilla jokin hänen kohdallaan tökki, mutta en osaa paikantaa sitä. Tuntui kuin jokin jäi puuttumaan roolista, mutta en osaa sanoa mikä. Toisaalta vika saattoi olla siinä, että vastikään katsotut Nolanin Batman-elokuvat vaikuttivat vahvasti taustalla. Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt, Cillian Murphy ja Marion Cotillard osoittivat The Dark Knight Rises -elokuvassa minulle, että tekevät laadukasta työtä Nolanin kanssa. Leon ja ihan näpsäkän Ellen Pagen kohdalla samaa vertailua ei voi tehdä. Leo on toisaalta loistava Martin Scorsesen hyppysissä, joten ehkä yksi huippuohjaaja per näyttelijä riittää.

Tom Hardyn Eamesin ja JGL:n Arthurin välillä olisi voinut olla lisääkin dynamiikkaa, ja miesten välisen suhteen tausta jäi katsojan arvailtavaksi. Mitä on tapahtunut aiemmin, että miehet, vaikka arvostavat toisiaan suuresti, piruilevat toisilleen minkä ehtivät? Ja voisiko joku palkata heidät taas samaan elokuvaan? Tätä double actia kun minä katsoisin mielelläni useamminkin.

Nyt kun odotin kaksi vuotta ennen Inceptionin uudelleenkatselemista, haluaisin sen katsoa ihan heti uudelleen. Monta kertaa. Minun täytyy pian keksiä päiviini täytettä, jotten unohdu ihan täysin elokuvamaailmoihin. Minun uneni kun eivät tarvitsisi enempää yllykettä tai materiaalia… elleivät ne tule Inceptionin mieshahmojen muodossa.

Vakoojarakkaudesta vielä

Vakoojarakkautta

Myönnän, että oma elokuvahyllyni ei ole kattava, mutta minulla on aina kirjastosta lainassa useampia elokuvia. Silti palaan uudelleen ja uudelleen samoihin filmeihin. Kun ne toisaalta ovat Tinker Tailor Soldier Spyn luokkaa olevia mestariteoksia, ei minua kai voi moittia tästä näkemättömien elokuvien sorsimisesta.

Katsoin jokin aika sitten paljon Gary Oldmanin haastatteluja sekä yleisesti että erityisesti Tinker Tailor Soldier Spy -elokuvaan liittyen. Osassa herra puhuu yksin, osassa ohjaajan, käsikirjoittajan tai muiden näyttelijöiden kera. This Housen vaikutuksesta olen edelleen suurimmaksi osin 1970-luvulla, joten ajallisesti John Le Carrén romaaniin perustuva elokuva on sopiva mielentilaani.

Useissa haastatteluissa kommentoidaan paitsi tietysti Oldmanin mestarillista roolisuoritusta, myös kaikkien pienien yksityiskohtien – kulmakarvojen kohotusten tai vastaavien – ohimenemistä yhdellä katselukerralla. Tinker Tailor täytyy katsoa monta kertaa, jotta sen jokainen nyanssi tulee huomattua – ja silti joka kerralla löytyy jotain uutta. Jopa viimeinen kohtaus mielestäni edelleen yllättävällä musiikkivalinnalla hämmästyttää detaljeilla.

Elokuvan henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja erilaisin tuntein täytettyjä henkilöitä. Oldman tekee upean työn George Smileyna, ja miehen hiljaiset, hillityt tunteet nähdään vain häivähdyksinä kasvoilla ja silmissä. Nuoremman sukupolven lahjakkuudet Benedict Cumberbatch ja Tom Hardy ovat energisempiä kuin Oldman, mutta eivät paljoa. Batman-elokuvassa Hardy osoitti, että pystyy näyttelemään mainiosti pelkillä silmillään, ja Ricki Tarrin romanttinen puoli antaa pääkallonmetsästäjälle inhimillisen puolen. Kyyneleet silmissä Smileyn sohvalla istuva Tarr saa omatkin silmät kostumaan. Väitän myös edelleen, että Cumberbatchin roolisuoritus hiljaisena Guillaumina on parempi kuin sosiopaattisena Sherlockina – lienen vähemmistössä. Vanhempaa sukupolvea edustava John Hurt on myös mahtava Controlina. Näihin neljään mieheen kiteytyy minulle hyvin pitkälti Tinker Tailorin ydin.

Ja sitten kuitenkin tukijalistalta löytyvät Colin Firth, Mark Strong, Ciaran Hinds ja Toby Jones. Tomas Alfredson on kiero mies.

Kathy Burke oli ensimmäisellä katsomiskerralla minulle yllätys, sillä hän ei vastannut sitä kuvaa Conniesta, jonka olin romaanin pohjalta luonut. Sittemmin haastatteluja katsoessa minulle selvisi, että Burke suostui tavallaan palaamaan eläkkeeltä Connien rooliin Gary Oldmanin vuoksi (Burke näytteli Oldmanin ohjaustyössä Nil by Mouth). Tämä taas teki heidän välisestään kohtauksesta Oxfordissa entistä mielenkiintoisemman ja emotionaalisemman. Nyt en osaa olla ajattelematta Connieta ilman Burken hienovaraista roolityötä.

Jos upeat roolisuoritukset eivät riitä, Tinker Tailor voi brassailla myös hienolla dialogilla, upealla puvustuksella ja lavastuksella sekä kauniilla Alberto Igleaksen musiikilla. Olen tullut siihen tulokseen, että jos minulta kysytään, maailmassa on kolme täydellistä elokuvaa: Francis Ford Coppolan The Godfather (1972), Michael Mannin Heat (1995) ja Tomas Alfredsonin Tinker Tailor Soldier Spy (2011).

Lyhyesti: Sid and Nancy (1986)

Gary Oldmanin läpimurtorooli Sex Pistolsin basistina Sid Viciousina on aikamoinen suoritus. Sidin ja Nancy Spungenin (Chloe Webb) rakkaustarina on traaginen ja välillä jopa vastenmielinen kuvaus heroiiniaddiktiosta.

Alex Coxin ohjaus on visuaalisesti jännittävä kuvaus pariskunnan elämästä. En ole koskaan kuunnellut Sex Pistolsia enkä tiedä Sid Vicious’ta oikeastaan mitään. Sehän ei estä nauttimasta hyvästä elokuvasta.

Olen katsonut viime aikoina paljon Gary Oldmanin haastatteluja, joissa hän puhuu kuinka ei mielellään muistele Sid & Nancy -aikoja. Ei siksi, että hän pitäisi roolia huonona, vaan ilmeisesti, koska se oli hänen uransa vedenjakaja ja hän on sittemmin saanut tehdä niin paljon muutakin. Onhan se tietysti hassua, että mies, joka on näytellyt psykoottista poliisia Leonissa, superhyvää poliisia Batman-elokuvissa, rastapäistä sutenööriä True Romancessa sekä Harry Potterin kummisetää, yhdistetään edelleen hyvin usein Sid Viciousiin. Se kertoo toisaalta yleisön muistista, toisaalta roolisuorituksen onnistumisesta.

Draamallisesti Sid & Nancy kulki hyvin, visuaalisesti leffa oli kiva ja ajankuvauksena epäilemättä totuutta lähellä. Oldmanin laulusuorituksia oli ilo kuulla ja Chloe Webb tekee myös hienon roolin Nancyna. Hetkellisistä vastenmielisistä kuvista huolimatta kiva leffa!