Joitain ajatuksia Doctor Whosta ja Ysitohtorista

Pieni spoilerivaroitus, ei juonista, mutta laitetaan nyt linkin taakse kuitenkin.

Jeremy Brett ja ristiriidat

Rakastan graduaihettani kovin paljon, mutta jos saan tämän vuoden aikana ennenaikaisesti harmaita hiuksia, se johtuu hyvin pitkälle siitä, että herra Jeremy Brett – suuri rakkauteni ja kenties paras televisio-Holmes ikinä (ainakin viktoriaanisessa kuvauksessa) – on niin pirun ristiriitainen lausunnoissaan.

Totta kai joudun koko ajan ottamaan huomioon hänen sairautensa: maanis-depressiivisyys vaikutti hänen mielipiteeseensä kovin monesta asiasta sarjojen tuotantojen aikana. Valitettavasti minulla ei ole mitään aikajanaa, milloin mikäkin vaihe sairaudesta oli päällä; tiedän pääpiirteisesti milloin hän vietti aikaa sairaalassa.

En halua kuulostaa epäkunnioittavalta – arvostan ja rakastan Brettia suuresti ja olen iloinen, että minulla on materiaalia jota tutkia ja että hänen oma äänensä tulee kuuluviin tutkimuksessani. Mutta tulkintojeni tekeminen vaikeutuu jonkin verran, kun yhdessä haastattelussa Brett sanoo yhtä ja toisessa toista – ja haastattelut voivat hyvin olla tehty samana vuonna. Laajojakin linjoja löytyy kyllä, mutta esimerkiksi yhdessä haastattelussa Brett sanoo, ettei usko Conan Doylen tarkoittaneen Holmesin tarvitsevan Watsonia, kun taas useimmiten Brett korostaa juuri miesten ystävyyttä eräänä olennaisimmista asioista.

En voi jättää huomioimatta näitä ristiriitaisuuksia. Joudun kirjoittamaan graduun hyvin paljon auki tämän tutkimusprosessin ongelmista, ja tämä lienee niistä suurin. Jos Arthur Conan Doyle oli ristiriitainen omissa Holmes-ajatuksissaan, Brett päihittää hänet. Epäilen, että muiden Holmes-tulkintojen tutkimisessa olisi vastaavia ongelmia. Mutta nämä ristiriidat ovat myös hyvin mielenkiintoisia ja toivon saavani vähän avattua gradussa niitä syitä, miksi niin suuresti rakastettu hahmo oli niin ristiriitainen sen luojalle ja yhdelle tunnetuimmista tulkitsijoista.

Haasteet tuovat elämään jännitystä. Ja ainahan on “On the street where you live”:

Bright Young Things

(Kuva wikipediasta)

Stephen Fryn ohjausdebyytti Bright Young Things perustuu Evelyn Waugh’n teokseen Vile Bodies (1930). Elokuva kertoo nuorista, kauniista ja rikkaista, jotka elävät hedonistista elämää 1930-luvun Lontoossa juhlien ja juoruten. Näin elokuvan nyt toisen kerran ja pidin siitä enemmän näin uusintakatselulla.

Tästäkin elokuvasta on bongattavissa monia tuttuja näyttelijöitä, jotka Fry ohjaimissa on varmasti saaneet innostuneeksi edes pienistä rooleista (Mark Gatiss ruudussa n. 5 sekuntia!). Päärooleissa nähdään Stephen Campbell Moore, Emily Mortimer, Dan Aykroyd, Michael Sheen, Jim Broadbent ja David Tennant.

Moore ja Mortimer nuorena parina tekevät erinomaista työtä rooleissaan. Mooresta olen alkanut pitämään entistä enemmän (vaikka Ashes to Ashes -sarjassa hän oli aika… yak); miehessä häiritsee kuitenkin hänen ulkonäkönsä, sillä hän muistuttaa niin kovasti nuorta (ja ihanaa) Jeremy Ironsia! Kuvademonstraatiota Waugh-adaptaatioista:

(Ylemmässä Stephen Campbell Moore ja Emily Mortimer Bright Young Things -elokuvassa, alemmassa Jeremy Irons ja Anthony Andrews Brideshead Revisited -sarjassa. Kuvat googletettu)

(Voih, Anthony Andrewskin on aivan ihana…)

Muista rooleista mieleenpainuvin on Michael Sheenin homoseksuaali Miles. Sheen on erinomainen näyttelijä ja aina hirvittävän suloinen. Niin tässä kuin Fryn kanssa Wilde-elokuvassa esiintyessään tulee lähinnä “awws”-ajatuksia mieleen häntä katsoessa.

Kuvaus on välillä hektistä ja pyörivää etenkin juhlakohtauksissa. Omaan makuuni pyörimistä on vähän liikaakin, mutta muuten elokuvan lavastus, puvustus ja tyyli ovat kauniita. En Waugh’n romaania ole lukenut, joten en tiedä miten paljon sitä on muokattu tai kuinka paljon dialogia on romaanista otettu – siitä nimittäin pidin kovasti! Erityisen hieno oli Adamin puhe sairaalassa, joka selvästi on jossain muodossa myös alkuperäisteoksessa.

Summa summarum: ei huono debyyttiohjausta Frylta! Kiinnostus Waugh’ta kohtaan heräsi vahvempana. Suosittelen!

PS: Stephen Fry on kertonut moneen otteeseen, että jo lapsesta asti hänen elämäänsä ovat vaikuttaneet kolme W:tä: Evelyn Waugh, Oscar Wilde ja P.G. Wodehouse. Hän on myös onnistunut tuomaan kaikki jollain tavalla urallaan esille, tulkiten Wodehousen Jeevesia, esittäen Wildea ja ohjaamalla Waugh’ta. Consistency and stability are beautiful things.

Pientä Nigel-rakkautta

Ennen kuin suuntaan nukkumaan herätäkseni aamulla rullaluistelemaan, päädyin Nigel Hawthorne -aiheiseen tumblriin – ja siinähän se pari tuntia meni taas huokaillessa syvään ja toistellessa “Nigel, you’re gorgeous!” (kyllä, puhun usein tietokoneeni näytöllä oleville ihmisille – eivätkö kaikki?)

Koska en halua tylsistyttää ystäviäni Nigel-hehkutuksella, siirrän sen hetkiseksi tähän blogiin, josta sen voi mahdollisuuksien mukaan skipata ja ignoorata. Alla siis pari ihastuttavaa kuvaa herrasta, yksi promo ja kaksi Yes Ministerin ajoilta.

(Kuva)

(Kuva)

Ja ehkä uusi suosikkikuvani miehestä:

(Kuva)

Voi Nigel, olet ihana.

***

Ja niin, ainoa oikea tapa viettää lauantaipäivää on tavata ystäviä skumpan ja naposteltavien kera Puolalanpuistossa / Taidemuseonmäellä ja tuijottaa niitä unelmakivitaloja, joissa toivoisin myös itse asuvani vielä jonain päivänä. Kiitos Liisalle ja Veeralle kivasta iltapäivästä! Huomenna rullaluistelun jälkeen voikin sitten suunnata esseen pariin – mitä muuta voi tehdä helluntaina kun kaikki on kiinni?

(Luonnosteksteissä on työn alla pientä juttua Jeffrey Eugenideksen The Marriage Plot -kirjasta, mutta huomasin, että minulla on aika vähän siitä sitten kuitenkaan sanottavaa. Se oli viihdyttävä ja lukemisen arvoinen, ja löysin kirjasta joitain samaistumiskohtia, mutta vähemmän kuin yleensä. Aikatasoilla hyppeleminen toimi ja loi loogisen jatkumon; jostain olisi voinut ehkä tiivistääkin, mutta 500 sivua meni suhteellisen vaivattomasti. Suosittelen.)

Brittinäyttelijälottoa

Kurkkasin eilen Ylellä esitettyä Margaret Thatcher -TV-elokuvaa vuodelta 2009, joka on täynnä brittiläisiä miesnäyttelijöitä, joista lähes kaikkien kasvot vilkuttivat vihreää valoa. Laatunäyttelijöiden käyttäminen ei ole koskaan huono asia, mutta minulla menee elokuvien juonet ohi, kun alan vain miettimään ja googlettamaan näyttelijöitä. Mutta tämä olkoon taas hyvänä esimerkkinä, miten paljon nimekkäitä näyttelijöitä saa puolentoista tuntiin mahdutettua.

Otan nyt esiin vain elokuvassa esiintyneitä miehiä (suluissa muita rooleja ja kursiivilla rooli elokuvassa), Margaretia itseään esittää Lindsay Duncan, myös hyvin tunnettu näyttelijätär.

• Ian McDiarmid (Star Wars -elokuvien senaattori Palpatine / Emperor) – Denis Thatcher, Margaret Thatcherin puoliso
  
• Robert Hardy (All creatures great and small, Granada Holmesin The Master Blackmailer Charles Augustus Milverton) – Willie Whitelaw, entinen varapääministeri ja sisäasiainministeri
• James Fox (Edward Foxin veli, Guy Ritchien ensimmäisen Holmes-elokuvan Sir Thomas Rotheram, myös Marplessa ja Poirotissa) – Charles Powell, pääministerin neuvonantaja ja yksityissihteeri
  
• Kevin McNally (Life on Marsin Harry Woolf, myös Downton Abbeyssa toisella kaudella) – Kenneth Clarke, opetusministeri
• Nicholas Rowe (Young Sherlock Holmes, esiintynyt mm. Kingdomissa) - Malcolm Rifkind, Scotland secretary
• Michael Maloney (Young Victoria -elokuvan Sir Robert Peel, mm. Marple ja vuoden 2003 Henry VIII -minisarja) – John Major, tuleva pääministeri
• Roger Allam (Ashes to Ashes -sarjan Superintendent Macintosh) – John Wakeham
• Nicholas Le Provost (Cranford-sarjassa Peter Jenkyns, mm. Poirot) -Douglas Hurd, ulkoministeri
• John Sessions (esiintynyt mm. QI:ssa) - Geoffrey Howe, varapääministeri ja eroava ministeri
• Philip Jackson (Poirot-sarjan Chief Inspector Japp) – Bernard Ingham, pääministerin lehdistösihteeri
• Roger Ashton-Griffiths (Gangs of New York -elokuvassa P.T. Barnum) – John Sergeant
• Roy Marsden (Granadan Holmesin The Last Vampyre -elokuvan Stockton) – Norman Tebbit, Thatcherin liittolainen

Siinä nyt aika lailla taas esimerkkejä. Suurin osa näistä miehistä on myös jossain vaiheessa uraansa esiintynyt Midsomer Murders -sarjassa – piiri pieni pyörii…

Iltakävelyllä

Viikonloppuna olisi tarkoitus ahkeroida esseen parissa, joten auringosta nauttiminen voi jäädä vähäiseksi – niinpä iltakävely tuli tarpeeseen. Koska olen jo pitkään aikonut kuvata Juslenian ulkoseinässä olevan katutaideteoksen, päätin hiippailla Åbo Akademin ja yliopiston huudeilla ja sieltä suuntasin sitten Kuuvuoreen. Kävelyretki päättyi Ylioppilaskylän vieressä olevalle hautausmaalle (neljä vuotta siinä menikin, että siellä ehdin käymään, vaikka vieressä asun). Ja kun sain vihdoin uudet kuulokkeet MP3-soittimeeni, saatoin ladata podcasteja ja kuunnella mielenkiintoisia juttuja.

Tähän kohtaan podcast-vinkkinä BBC:n ohjelmistosta kestosuosikki Desert Island Discs. Arkistot löytyvät podcasteina, ja sieltä olen itse kuunnellut Stephen Fryn, Hugh Laurien, Mark Gatissin, Anthony Andrewsin, Jeremy Ironsin, Terry Gilliamin, Michael Palinin, professori Eric Hobsbawmin sekä ykkösrakkauteni Nigel Hawthornen autiosaari-valinnat (Nigelin ja Michael Parkinsonin jutustelu on aivan ihanaa kuunneltavaa, olenkin sen jo kahdesti vai kolmesti käynyt läpi – Nigelilla on maailman pehmein ääni ja suloisin nauru!)

Seuraavassa hieman kuitenkin kuvasatoa kävelyltä (kuvat saa klikkaamalla isommiksi):

Sotilaspoikia sotamuistomerkillä Arwidssoninkadun viereisessä puistossa

Arkenin kulmilta Kasarminkadulta

Näkymää Aurajoella keskustaan päin

Skyfallin ensimmäinen traileri

Hip hei, se ilmestyi vihdoin! Nimittäin Skyfallin ensimmäinen traileri:

Daniel Craig näyttää upealta, reilu minuutti on täynnä visuaalista upeutta, Ralph Fiennes nähdään vain vilaukselta ja Javier Bardemistakin vain siluetti.

Luvassa näyttäisi olevan paljon toimintaa, komeita miestenpukuja (Daniel Craig Tom Fordissa – Heaven on Earth!) – veikkaisin jonkinlaista Casino Royale – Quantum of Solace -hybridia. Sam Mendesin kädenjälki näkyy varmasti vahvasti, ja jos sinne jotain siirappisuutta pitää änkeä, niin olkoon se ennemmin Revolutionary Road -tyyppistä siirappisuutta kuin Road to Perdition -lajia.

Quantumin tuottama pettymys on näkynyt laajasti Skyfallin promojen ilmestyessä. Myönnän itse pitäväni Quantumista – se on jatkuvaa tykitystä ja menoa koko kahden tunnin ajan, mutta sillä on hetkensä ja hyvät puolensa. Ja kuka jaksaa Bond-elokuvien kohdalla välittää enää aavikkohotellin räjähtämisen realistisuudesta? Vaikka Craigin Bondit pyrkivät aiempaa realistisempiin elokuviin, kyse on kuitenkin Bond-elokuvista ja mielikuvien ja fantasian myymisestä. Quantumissa on huonotkin puolensa, pääasiassa tylsä ja epäkarismaattinen pahis (Mathieu Amalric), mutta siinä on myös erinomainen Bond-tyttö (Olga Kurylenko) ja SPECTREn veroinen vihollisorganisaatio (jota toivottavasti ei ole täysin unohdettu Skyfallissa).

Miksei ole jo syksy?